Lomalukemiseksi Häly tarjoilee toimittaja Julia Malmisen novellin Auringonlasku. Herkkä tarina kuvaa erilaisuuden tunnetta, jota moni nuori kokee. Teemoiltaan novelli kytkeytyy myös tammikuussa esitettävän musikaalin teemoihin, mutta Auringonlasku toimii kauniin kielensä kautta.

AURINGONLASKU on päivän kaunein hetki. Tänä iltana halusin erityisen paljon nähdä sen, auringon, joka laskeutuu toimistotalon taakse ja värjää pilvet vaaleanpunaisen ja oranssin sävyisiksi. Olen aina ihmetellyt sitä, miten se tapahtuu. Miten aurinko pystyy maalaamaan koko suuren taivaan niin uskomattoman kauniiksi.

Tänään on elokuun viimeinen päivä, viimeinen mahdollisuus nähdä kesäauringon laskeutuvan ennen kuin syyskuu alkaa.

Astuin asuntomme parvekkeelle, joka sijaitsee kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Siellä ei ollut mattoa, ja paljaat jalkani koskivat kylmää kivilattiaa. Avasin parvekkeen lasit ja nojauduin kaiteeseen katsomaan taivaalla viilettäviä vaaleanpunaisia pilviä. Niiden taianomainen väri heijastui siipiini, jotka levitin auki kummallekin puolelleni.

Älkää pilkatko niitä. Tällainen minä olen: tyttö, joka syntyi siivet selässään.

Siipeni ovat kuin perhosen. Ne ovat suuret, hieman läpikuultavat, ja niissä on häivähdys hopeaa, violettia ja oranssia. Joskus näen niissä myös sinistä ja punaista. Olen ainoa ihminen maailmassa, jolla on siivet.

Ainutlaatuisuudestani huolimatta, tai ehkäpä sen takia, muut eivät katso siipiäni ihaillen, hymyile niille, kun kuljen ohi, tai anna niistä kehuja. Sen sijaan he katsovat niitä kuin ne olisivat ruman lepakon siivet.

Toiset opiskelijat koulussa painavat katseensa alas kävellessäni ohi tai katsovat päättäväisesti toiseen suuntaan. Jotkut vetävät minua siivestä tai yrittävät jättää ne oven väliin. Jopa osa opettajistakin vieroksuu siipiäni ja luulee, että tarvitsen jonkinlaista erityistä tukea niiden takia, aivan kuin ne vaikuttaisivat haitallisesti aivojeni toimintaan. Toiset opettajat taas kohtelevat minua kuten muitakin opiskelijoita ja teeskentelevät, etteivät huomaisikaan niitä. Vanhempani taas ovat jo tottuneet siipiini, mutta eivät uskalla puhua niistä.

Kukaan ei näe minua sellaisena kuin olen. En tahdo inhottavia katseita, pilkkoja ja vaikenemista. En tahdo myöskään kehuja. Tahdon hyväksyntää.

Huokaisin ja kapusin istumaan parvekkeen kaiteelle. Kaukana alapuolellani junat vilisivät kiskoja pitkin kohti päärautatieasemaa. Inhosin asumista täällä kaupungissa, tässä korkeassa, rumassa, uudenaikaisessa kerrostalossa inhottavan meluisan junaradan vieressä. Vastapäätä nököttävä toimistotalo oli vanhahko, likainen rakennus, valmistunut joskus 1970-luvulla. Pimeällä pystyi katsomaan sen kirkkaasti valaistuihin työhuoneisiin, sillä verhoja ei ollut, ja näkemään huonoryhtisten ihmisten naputtelevan kiivaasti tietokoneitaan. Tämä ei ole se maisema, jonka haluaisin nähdä, kun istun iltaisin kaiteella katsellen auringonlaskua. Haluaisin nähdä peltoja ja metsiä, sorateitä, jotka johtavat pieniin mökkeihin tai suuriin maalaiskartanoihin, ja järven, joka hohtelee oranssina auringonlaskun aikaan.

Tällaista maisemaa minulla oli tapana katsella iltaisin, silloin kun perheeni asui vielä maalla. Olin 7-vuotias, kun muutimme sieltä pois. Vanhempani luulivat, että olisi helpompi asua täällä kaupungissa, jossa kaikki on lähellä. Kauppa olisi lähellä, bussipysäkki olisi lähellä, terveysasema olisi lähellä. Tuleva kouluni olisi muutaman sadan metrin päässä, jolloin minun ei tarvitsisi kävellä päivittäin kuin vain lyhyen matkan. Aivan kuin en muka jaksaisi kävellä pidempää matkaa.

Minulla oli ollut paljon kavereita päiväkodissa. Olimme kaikki niin nuoria ja viattomia. Muut lapset eivät kiusanneet minua siipieni takia, vaan he näkivät ne ihmeellisinä, ja niiden takia kaikki halusivat olla ystäviäni.

En tiedä, mitä tapahtui, kun aloitin koulun täällä kaupungissa. Olin ensimmäisenä koulupäivänä innokas, odotin saavani taas paljon kavereita. Kukaan ei kuitenkaan koskaan ottanut minua välitunneilla mukaan hippaan tai kirkonrottaan, vaikka kysyinkin. Isommat oppilaat haukkuivat minua päin naamaa, ja istuin monta kertaa opettajan ja tuntemattomien oppilaiden kanssa luokassa välitunnilla “selvittelemässä välejä”.

Menin yläkouluun hieman toiveikkaana, koska saisin aloittaa uudestaan uudessa paikassa. Sama toistui. Minua syrjittiin, minua kuvattiin salaa, ja kun yritin välitunneilla mennä tekemään läksyjä kirjastoon muiden tyttöjen kanssa, he siirsivät kirjani ja reppuni toiselle pöydälle sillä välin, kun kävin vessassa.

Täällä lukiossa en ole jaksanut enää yrittää tutustua uusiin ihmisiin. Tiedän, etteivät he välitä minusta. Olen liian erilainen.

Maalla asuessani kaverini olivat lähelläni, täällä kaupungissa lähelläni ovat vain kaupat, koulut ja muut palvelut. Tämä tiiviisti rakennettu kaupunki on kuin vankila, johon minut on teljetty, ilman ystäviä tai ketään, joka ymmärtäisi minua.

Aurinko katosi viimein horisonttiin ja värit alkoivat haihtua taivaalta. Ilmakin oli jo viileä. Viileämmät ovat kuitenkin niiden ihmisten katseet, jotka näkisin jälleen huomenna.

“Ruusu-Floora!” kuulen äidin huhuilevan sisältä. Hän laittaa teen tarjolle joka ilta. Pidän teestä, ja juon sen joka ilta omassa nurkassani lempikirjojani lukien. Kirjoja, joissa päähenkilö viettää aikaa monien ihanien ystäviensä kanssa. Kirjoja lukiessa tuntuu siltä, kuin voisin itsekin löytää joskus ihmisiä, jotka haluavat olla ystäviäni ja jotka todella välittävät minusta.

Tiedän kuitenkin, ettei se tule tapahtumaan. Kukaan ei pidä kauniista siivistäni, hiljaisesta luonteestani eikä edes nimestäni.

Kukaan ei koskaan välitä.

Teksti ja Kuva Julia Malminen