Kylmiä öitä ja syviä soita

Elokuun alussa Tikkurilan lukio järjesti yhdessä Nurmon lukion kanssa biologian vaelluskurssin (BIS07), jossa noin kahdenkymmenen opiskelijan ryhmä vaelsi (urheasti) Repoveden kansallispuiston alueelle ‒ oppainaan vain kartta, kompassi ja opettajat Eeva Saari sekä Sanna Kokkonen. Reissu oli ajoittain raskas (ja hengenvaarallinen), mutta kokonaisuudessaan hyvin mieleenpainuva ja positiivinen kokemus.

K6

Tyytyväiset opiskelijat kurssitodistuksineen viimeisen päivän lopussa. Kuva: Eeva Saaren kännykästä.

Istuin tärisevässä ja ajoittain epämukavassa bussissa ja pohdin, mihin olinkaan taas luvannut lähteä mukaan. Olin herännyt kello 5.30 aamulla ja olin nyt matkalla vaeltamaan jonnekin keskelle korpea. En ollut varsinaisesti hermostunut, mutta oman kuntoni kestäminen mietitytti. Rinkkani painoi aivan hirvittävästi omaan painooni nähden, eikä minulla ollut edes trangiaa tai telttaa mukana.

Kokoontumispaikalla tajusin, ettei tilanteeni ollut aivan niin paha. Eräällä Tilun opiskelijalla oli mukanaan noin 25-kiloinen reppu, ja hänen tavaransa roikkuivat suurimmalta osin repun ulkopuolella. Opiskelijalla oli kyllä kävelykeppi, mikä jurppi minua vähän. Olin hieman kateellinen.

K1

Vuolin itselleni ensimmäisenä iltana oman kävelykepin, sillä olin kateellinen Laurille. Lisäksi toisena päivänä sattui niin, että Laurin repussa ollut maitopurkki meni rikki, jolloin maito piti siirtää vesipulloon. Kuva: Eeva Saari.

Kurssi rakentui siten, että jokainen opiskelija kuului telttakuntaan, joka koottiin ennen kurssia. Sen jäsenet huolehtivat itse oman ryhmänsä varusteista ja ruuista. Jokainen telttakunta pääsisi suunnistamaan vuorollaan, jolloin matkan pituus ja nopeus riippuisi melko pitkälti siitä, kuinka hyvin suunnistusvuorossa olevat osasivat hommansa.

K2

Ylämäet olivat ajoittain raskaita, mutta portaat helpottivat aina, kun niitä olivat saatavilla. Kuva: Iida Nokkala.

Kun kaikki olivat saapuneet tapaamispaikkaan, lähdimme matkaan. Minun ei tarvinnut suunnistaa, ja pysähdyimmekin melkein heti syömään. Olin oikein tyytyväinen tähän järjestelyyn, sillä arvostukseni ruokaa kohtaan on suuri, enkä ole koskaan ollut kovinkaan innostunut suunnistuksesta.

Myöhemmin kurssilla huomasin, että minun olisi ehkä kannattanut ottaa enemmän evästä mukaan: olen näemmä vielä nälkäisempi kuin tavallisesti silloin, kun olen kävellyt painava rinkka selässä koko päivän.

K3

Maisemat olivat henkeäsalpaavat rankan ylösnousun jälkeen. Kuva: Lauri Leinonen.

Loppujen lopuksi kävely ei ollut kovin hankalaa, olihan minulla noin 16 vuoden kokemus takanani. Ongelmanani ei ollut jaksaminen (paitsi ylämäissä), vaan enemmänkin pystyssä pysyminen. Yritin pakata rinkkani niin hyvin kuin pystyin, mutta se oli noin puolet koostani, joten kaaduin tai olin vähällä kaatua rähmälleni ainakin kymmenen kertaa vaelluksen aikana. Viimeisenä päivänä pääsimme melomaan, mikä jalkojen lepuutuksen ohella muutti kurssin oivaksi kokovartalotreeniksi.

K4

Kun melomiseen kyllästytään, tehdään kanoottilautta. Kuva: Iida Nokkala.

Vaikeinta minulle oli kuitenkin hengissä pysyminen.

Äskeinen oli ehkä hieman liioiteltua, mutta en ole eläessäni nukkunut yhtä huonosti kuin reissun ensimmäisenä yönä. Olimme päättäneet yhdessä telttakuntaani kuuluneen Annin kanssa, että olisimmekin riippumattokunta ja nukkuisimme teltan sijaan riippumatoissa. Tämä vaikutti aluksi aivan ilmiömäisen hyvältä idealta, kunnes minä meinasin jäätyä yöllä. Tärisin makuupussissani useita tunteja ja olin vähällä herättää Annin, mutta päädyin vain laittamaan päälleni kaikki mahdolliset vaatteet, jotka rinkastani löytyivät. Onnistuin kuin onnistuinkin nukkumaan jopa neljä tuntia.

K5

Riippumattokuntalaiset tukevat toisiaan ‒ aina. Kuva: Netta Huovinen.

Voin syyttää tapahtuneesta unifiaskosta vain itseäni, sillä minulla oli äitini vanha makuupussi, joka on tarkoitettu Espanjan 20-asteisiin kesäöihin. Hups. Suunnittelimme Annin kanssa, että nukkuisimme seuraavana yönä vierekkäin, mutta valitettavasti hän kipeytyi kesken kurssin, joutui lähtemään, ja minä jäin aivan yksin. Onneksi eräässä teltassa oli tilaa viidennelle hengelle, joten siirryin uuteen adoptiotelttakuntaani kiitollisena, enkä paleltunut seuraavana yönä.

K8

Opetussessiossa syvennyttiin suunnistukseen ja kompassin käyttöön. Kuva: Eeva Saari.

Kurssi oli todella antoisa kokemus. Meillä oli vaelluksen aikana taukoja, joilla eri telttakunnat opettivat muille jotakin ‒ liittyi se sitten Suomen petoeläimiin tai vaikka ensiaputaitoihin. Lisäksi opettajat neuvoivat meille esimerkiksi eri sammalien tunnistustaitoja.

K7

Suomen kaunis luonto ihastutti. Kuva: Micke Nyyssönen.

Oleellista kurssissa oli kuitenkin hauskanpito, vaeltamisen oppiminen ja luonnon arvostaminen biologisen tietämyksen sisäistämisen sijaan. Iltaisin meillä oli ohjelmaa, joka ryhmäytti tehokkasti koko porukan, ja minun oli todella helppoa tutustua kurssin muihin opiskelijoihin.

Opin kurssin aikana paljon, enkä saanut yöllä hypotermiaa. Sanoisin että kokemus oli niin sanotusti aika 5/5.

Teksti: Ann-Marie Korhonen-Chamorro

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s