Joka vuosi Tilun kokelaat kirjoittavat ylioppilaskirjoituksia hienoja tekstejä, mutta vain opettajat ja ylioppilastutkintolautakunnan sensorit pääsevät näkemään niitä. Ei enää! Julkaisemme tänään kaksi tämän vuoden ylioppilaan tekstiä lukijoiden nautinnoksi.

Kuva: Antti Pentikäinen

Ensimmäinen teksti on Roosa Heimon ja toinen Tyr Schultzin kirjoittama. Kumpikin sai laudaturin – tietenkin! Sekä Roosa että Tyr kirjoittavat siitä, mitä kertomukset merkitsevät heille. Suurkiitos julkaisuluvasta!

Tehtävänannot ja tehtäviin tarkoitetut aineistot löytyvät esimerkiksi Ylen Abitreenien sivulta. Teksteihin ja tehtäviin tutustuminen sopii kaikille lukiolaisille, mutta suosittelemme niitä myös vanhemmille. Ylioppilaskoe on nimittäin hieman muuttunut vuosikymmenten aikana.

Kertomusten kasvatti

Lapsena halusin kovasti oppia lukemaan. Esikoulussa päiväkodintäti kielsi pilke silmäkulmassa minua ja erästä kaveriani tekemästä liikaa tehtäviä, että opettajille jäisi peruskoulun alkaessa jotain opetettavaa. Katselin mökillä ikkunasta lähes kateellisena yhdeksän vuotta itseäni vanhempaa veljeäni, joka käveli nenä kiinni kirjassa tilusten poikki ulkohuussille. Automatkoilla hän istui vieressäni takapenkilllä tiiliskiven kokoinen ja painoinen fantasiakirja sylissään kun yritin nukahtaa tai katsella maisemia ikkunasta ettei matkapahoinvointini keskeyttäisi matkantekoa. Kirjojen lukemista ja tarinoiden kertomista on aina arvostettu perheessäni. Isäni luki minulle iltasatuja vielä kouluikäisenä, sillä vaikka olin täysin kyvykäs lukemaan itse, yhdessä vietetyt hetket ja jaetut naurunpurskahdukset esimerkiksi Ella ja kaverit -kirjasarjan parissa piristivät päivää ja vahvistivat suhdettamme. Opin lukemaan esikouluikäisenä, ja maitopurkin kylkeen painetun ravintosisällön tavaaminen aamiaispöydässä vaihtui isoveljen kokoelmista näpistettyyn Aku Ankan Taskukirjaan, ja pian seurasin veikan jalanjälkiä Tylypahkasta Keski-maahan. Rakastuin tarinankerrontaan ja eri kirjoittajien luomiin maailmoihin. Pyysin joululahjaksi vain kirjoja siihen asti kun kirjahyllyni pursusi enkä ehtinyt lukea kaikkia niitä teoksia jotka olin kokoelmaani haalinut.

Pohdimme joskus isäni kanssa Aku Ankka -tarinoiden merkitystä lukuharrastukseni kehittymiseen ja kiinnostuksen kohteideni valikoitumiseen. Kari Salminen kirjoittaa artikkelissaan Tunnetko nämä kreikkalaiset tarinat? (Ilta-Sanomat-lehden verkkosivut, 19.8.2018) antiikin Kreikan tarustojen ja myyttien vaikutuksesta nykykulttuuriin, kuten fantasiakirjoihin, videopeleihin ja sarjakuviin. Kaikki Salmisen mainitsemat myytit ja tarinat Troijan hevosesta Herakleen urotöihin ovat tuttuja niin historian oppitunneilta kuin Disneyn animaatioista tai sarjakuvalehtien sivuilta. Maininta Lyydian kuninkaana hallinneesta rikkaasta ja onnekkaasta Kroisoksesta on kuitenkin kaikista tutuin. Nimestä Herkules tulee Disneyn animaation sijasta ensimmäisenä mieleen antiikin myytit, mutta Kroisoksen yhdistää tarustoja nopeammin Ankkalinnan tarinoihin, Roope Ankan viholliseen Kroisos Pennoseen. Aku Ankka -tarinat sisältävätkin hyvin paljon viittauksia historiaan ja kertovat uudelleen useita tuttuja historiallisia tapahtumia ja taruja. Törmäsin termiin ”temppeliherra” ensimmäisen kerran juuri Aku-tarinassa Temppeliherrojen kätketty kruunu. Muutamia vuosia ankkatarinan lukemisen jälkeen päädyin pelaamaan Assassin’s Creed -videopeliä, jossa temppeliherrat olivat merkittävässä osassa. Tuhansia vuosia vanhat antiikin Kreikan tarustot ja muut historialliset myytit ja tarinat ovat hyvin elinvoimaisia, vaikka niitä ei välittömästi nykykontekstissaan erottaisi historiallisiksi.

Keskiviikkoisin postilaatikkoon kolahtavien Aku Ankka -lehtien nopeatempoiset ja kielellisesti monipuoliset tarinat laajensivat sanavarastoani. Itse tarinat eivät jääneet mieleen opettavaisina, vaan lähinnä hauskoina. Akun kommelluksista, Roopen pihiydestä tai Teppo Tulpun vihamielisyydestä oli pitkiä romaaneja vaikeampi löytää selkeää opetusta, sillä kolmekymmensivuisen lehden luki välipalan kyljessä eikä suurimpaan osaan tarinoista koskaan palannut. Tarinat olivat osa päivärutiinia, ajanvietettä. Vaikka niistä selkeästi oppi jotain ja ne innostivat esimerkiksi partioharrastukseen (olen edelleen katkera siitä, ettei lippukunnassani jaettu yhtä nokkelia arvonimiä kuin Tupun, Hupun ja Lupun sudenpentulaumassa), ei niiden opettavaista puolta juuri tule ajatelleeksi. Vitsikäs dialogi ja äärimmäisen absurdit tapahtumat hämärtävät rajaa hyvän ja pahan välillä ja usein onnistuvat ennen kaikkea viihdyttämään. Silti niillä on ollut omassa elämässäni hyvinkin suuri vaikutus: juuri historiallisilla tapahtumilla leikitteleminen sai minut ja varmasti monet muut innostumaan historiasta ja etsimään siitä lisää tietoa akkaritarinoiden ulkopuolelta.

Muistot lapsuuden tarinoista eivät kuitenkaan rajoitu itse luettuihin tai iltasatuina kuultuihin tarinoihin. Mieleen palaavat kirkkaina myös varsinkin jouluaattona suvun kesken jaetut jutut ja tarinat. Aina jollekulle perheenjäsenelle on tapahtunt jotain kertomisen arvoista, oli kyse sitten perinteisestä kalajutusta, liikenteessä tapahtuneesta hämmästyttävästä tilanteesta tai työkaverin tutun anopin kohdalle osuneesta sattumuksesta. Nämä tarinat tuntuvat löytyvän jokaisesta perhepiiristä suhteellisen samankaltaisina. Kaikki tietysti kertovat jutun omalla tyylillään ja yksityiskohdat vaihtelevat, mutta jos työpaikan taukohuoneessa aloittaa tarinan enosta, joka tilasi ulkomailla kielimuurin takia hampurilaisen sijasta etanoita, saattaa kuuntelijoista muutama avata suunsa sanoakseen että ”Hei, meilläkin kävi ihan samalla tavalla!” Parhaassa tapauksessa esimerkiksi työpaikalla tai koulussa omaksuukin osaksi omaa tarinaansa osia tai yksityiskohtia jonkun toisen kertomasta.

Tarinat muuttuvat tietysti jokaisella kerronnalla. Usein muutokset tai lievät liioittelut ovat tyyliseikkoja ja tekevät tarinasta hauskemman tai dramaattisemman, ja kertoja tekee muutoksia joko tarkoituksellisesti tai lähes alitajuisesti pitääkseen kuulijan tai lukijan kiinnostuneena. Janne Arola kirjoittaa artikkelissaan Kuviteltuja faktoja (Journalisti, 10.2.2017) Lännen median julkaisemasta jutusta, missä useita yksityiskohtia oli keksitty tarinan parantelemiseksi. Arola käsittelee artikkelissa journalismin perussääntöä: mitään ei saa keksiä. Jutussa haastatellut asiantuntijat sanovat kaikki samaa: Vastauksen pituus: 6223 merkkiä. kaiken totena esitetyn on oltava perusteltua tai lähdemateriaaliin perustuvaa. Ihmisten toisilleen sukujuhlissa kertomat tarinat eivät tietenkään ole journalismia, eikä totuudenmukaisuutta odoteta. Kukaan ei ihmettele, että juttu on selkeästi ainakin paranneltu ja dramatisoitu yleisen viihdyttävyyden vuoksi, sillä kyse on kuitenkin juuri siitä: ihmisten viihdyttämisestä tarinoilla. Väärin kerrotusta kalajutusta voi seurata ongelmia lähinnä silloin, jos taukohuoneessa alkaa kertoa omanaan työkaverilta kuultua tarinaa, ja asianomainen huomaa tämän. Silloinkin seurauksena on yleisimmin asialle nauraminen ja siitä jälkikäteen vitsailu, kun taas huonosti kirjoitetulla, virheellisiin tietoihin perustuvalla uutisella voi olla paljon kauaskantoisempia vaikutuksia.

Salmisen ja Arolan artikkelit todistavat lapsuuteni muistojen tavoin, että tarinoita on kaikkialla. Ne vaikuttavat meihin kaikkiin: kerromme niitä päivittäin ja muistelemme tutun kertomaa tarinaa vielä useiden vuosien päästä. Muistelen Aku Ankan tarinoita kerratessani historian oppimäärää reaalikoetta varten ja käytän Ella ja kaverit -sarjan Paten leikkimielisiä uhkauksia (”Taklaan sinua viitosketjuun!”) vitsaillessani ystävieni seurassa. Vanhempien, sukulaisten, ystävien, kirjailijoiden ja uutisankkureiden tarinat ovat olleet elämäni merkittävimpiä yksittäisiä kasvuun ja kehitykseen vaikuttavia tekijöitä, eikä niiden merkitys ole vähenemässä.

Teksti: Roosa Heimo

Siinähän kasvatat!

Kuten jatkuvasti toistellaan, lapsen saama kasvatus on tärkeässä osassa vastuullisen ja hyveellisen aikuisen rakentamisessa. Kuitenkin on käsittämättömän vaikeaa saavuttaa ymmärrys siitä, miten hyvä kasvatus voidaan käytännössä toteuttaa; mistä mittarista luetaan, toimiiko valittu keino; mitä kasvatuksen hyvyydellä tarkoitetaan ja mikä tekee aikuisesta hyveellisen. Ei siis ole ihme, että milloin mitäkin perustellaan oivana kasvattamisen välineenä. Aiemmin tiukka kuri ja ruumiilliset rangaistukset kuuluivat hyvään kasvatukseen. Nykyään niistä on luovuttu. Ei ole poissuljettua, että muutoksen vaikutukset olisivat jääneet vähäisiksi.

Yksi harvoista lapsuuteen ja vanhemmuuteen kuuluvista yhteisistä peristeistä on satujen lukeminen. Perinnettä voi näemmä puolustaa kasvatusargumentilla, koska jo vuonna 1975 ilmestyneessä tietokirjassaan Satujen lumous – merkitys ja arvo Bruno Bettelheim kielentää: ”Lapsi tarvitsee ennen muuta symbolisia viitteitä siitä, millä tavalla hän voisi – – kasvaa turvallisesti aikuisuuteen.” Lisäksi Bettelheim esittää aidon sadun saavan lapsen kohtaamaan ihmisenä olemisen perusehdot. Bettelheimille aito satu tarkoittaa satua, jossa vanhuus, kuolema ja elämä ovat läsnä, vastakohtana ”kilteille” saduille, joissa kaikkea tällaista vältellään. Toisaalta ruumiillista rangaistusta voi tältä pohjalta perustella sillä, että kipu kuuluu elämään, joten se on opittava kohtaamaan hallitussa tilanteessa.

Bettelheim selittää hyvän ja pahan olevan saduissa läsnä joka tilanteessa samoin kuin oikeassa elämässä. Tästä syystä hän näkee, että on olemassa moraalinen ongelma, joka täytyy ratkaista. Ratkaisuna on tietysti parempien satujen kirjoittaminen. Toisaalta jo varsin nuorena lapsi oppii, että moraali ei ole tarkkarajaista ja että joskus esimerkiksi valehtelua edellytetään osana hyviä käytöstapoja. On vaikea uskoa, että tämä ei olisi ollut tiedossa kirjan kirjoittamisen aikoihin 70-luvulla. Moraalista puhuttaessa tulisi muistaa, että ihmiset eivät aina jaa moraalikäsityksiä keskenään vaan että erimielisyyksiä esiintyy. Tietysti liian yksipuolisen satuvalikoiman parissa kasvaneella on tiettyjä pinttymiä lukemastaan. Poikkeavan ajattelutavan ymmärtämisellä ei ole taipumusta kuulua näihin.

Lapsen kasvaessa satujen merkitys vähenee, kun kasvava nuori siirtyy toisenlaisten medioiden äärelle. Kaikenlainen journalismi ja sosiaalinen media hiipii vähittäin etualalle. Nuorelle Voimalle antamassaan vuoden 2018 ensimmäisessä numerossa ilmestyneessä haastattelussa Kertomuksen masentava keskiluokkaisuus Maria Mäkelä kertoo internetajan tarinoita analysoivasta Kertomuksen vaarat -hankkeesta. Mäkelän mukaan jaamme eteenpäin myös ei-aivan-tosia kertomuksia, koska yksittäisiin kokemuksiin samastutaan. Kertomuksista, kuten saduistakin, voidaan löytää esikuvia. Mäkelällä on kuitenkin vahvaa sanottavaa: ”Sen [somekertomuksen] potentiaali on oikeistolaisessa nyyhkytarinassa, ei rakenteita muuttavassa politiikassa.” Mäkelä perustelee väitettään sillä, että instituution toiminnasta ei voi kertoa koskettavaa tarinaa mutta yksilön kokemuksesta voi, joten pienen ihmisen ja instituution, esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen, välisestä kamppailusta voi kirjoittaa koskettavasti vain toisen osapuolen näkökulmasta.

Voiko Mäkelän epädemokraattisiksi kuvailemilla kertomuksilla olla merkittäviä vaikutuksia? En lukitse vastausta, mutta Bettelheimiin tukeutuen kallistun uskomaan, että vaikutukset ovat mahdollisia. Mikäli sadun sisällöllä on merkitystä lapsen kasvamiselle, miksi nykyajan kasvavan nuoren luontaiseen ympäristöön kuuluvien kertomusten sisällöllä ei olisi väliä? Jos alakulttuurin osaksi vakiintuu vihamielinen tai muuten nuiva suhtautuminen Kelan kaltaisiin laitoksiin, on odotettavissa, että yhteiskunnan turvaverkkoihin ei luoteta. Koska yleensä on tapana pitää epäluottamusta kielteisenä reaktiona, yhteiskuntamallin kyseenalaistajia katsotaan helposti vinoon, minkä seurauksena syntyy lisää kertomuksia ulkopuolisuuden kokemuksista. Seurauksena instituutioiden puolustajista tulee alakulttuurin vihollisia, joiden vastustamisesta voi alkaa syntyä sankaritarinoita, joista nuoret löytävät puoleensavetäviä esikuvia. Hekin tekevät, kuten Bettelheim haluaa kaikkien tekevän: he kohtaavat moraalisen ongelman rohkeasti ja kamppailevat hyvän puolesta pahaa vastaan. Eri ihmiset vain arvostavat eri asioita.

Lammas on sana, kielikuva, jolla viitataan erään villavan nisäkkään lisäksi ihmisiin, jotka menevät lauman mukana kyseenalaistamatta mitään heille kerrottua. Se on siis oiva sana poliittisen vastustajan haukkumiseen. Emme halua muutenkaan olla lampaita, joten pyrimme kasvattamaan lapsiamme aikuisiksi, jotka muodostavat itse oman mielipiteensä, järjestävät itse arvomaailmansa ja ottavat itse vastuuta omasta elämästään. Samalla lapset, aikuisetkin oikeastaan, täytyy pitää tiukasti ruodussa, että he eivät tekisi pahaa. Bettelheimin esittelemiä satutyyppejä eli aitoja ja kilttejä satuja kasvatuksen välineinä tarkastellessa on kysyttävä, kasvattaako toinen satutyyppi lammasmaisemmaksi kuin toinen. Aidot sadut huutavat, että on kamppailtava pahaa vastaan rohkeasti ja väsymättä, kun taas kiltit sadut kertovat villavia, ihmisen kokoisia tarinoita pienille ihmisille. Toki jälkimmäinen tyyppi vaikuttaisi kasvattavan puolustuskyvyttömiä aikuisia, mutta kamppailun arvon kyseenalaistamiseen kykenemättömät aikuiset eivät kuulosta paremmalta vaihtoehdolta. Kumpaakin ryhmää on helppo ohjailla.

Yksi Bettelheimin väitteistä on, että rikollisuuden ehkäisyssä rangaistusta tärkeämpi on ”varma vakaumus, että rikos ei kannata”. Tämä varma vakaumus luodaan sillä, että saduissa paha saa palkkansa. Toisaalta sadut harvoin opettavat tarkalleen, että rikolliset häviävät lopussa, joten ihmiselle osin luontaisen harkintakyvyn puutteen turvin ne, jotka ovat eri mieltä, asettuvat mielessä nopeasti pahan paikalle. Koska pahikset häviävät saduissa, satujen kasvattamat ihmiset uskaltavat hyökätä väsymättä ja yhä kiivaammin eriävän mielipiteen esittäjiä vastaan. Itse asiassa ihmiselle siunatun runsaan mielikuvituksen avulla taitava johtaja keksii käden käänteessä jopa kuvitteellisia vihollisia laumansa kaitsemiseksi. Hyvyyden lahjomattomat puolustajat, usein tavalliset ihmiset, voidaan siis valjastaa lapsuudessa omaksutun lammasmaisuuden avulla tekemään melkein mitä tahansa.

Puutteellisesta ilmaisustaan huolimatta Bruno Bettelheim ei todennäköisesti tarkoita, että lapsista pitäisi kasvattaa lampaita, tai tarkemmin ottaen koiria, koska lammas on passiivinen ja koira aggressivinen. Hän vain haluaa, että lapsista kasvaa parempia aikuisia. Huolimatta sosiaalisen median kertomusten ja oikeistolaisuuden välille muodostamastaan yhteydestä Maria Mäkelä tuskin tarkoittaa haukkua sosiaalisessa mediassa kirjoittavia natseiksi. Hän vain haluaa näyttää esimerkin avulla, että kertomuksilla on väliä. Meillä lukijoilla on vain paha tapa joko niellä lampaan tavoin kaikki kyseenalaistamatta mitään tai hyökätä koiran tavoin jokaista todellista ja kuvitteellista vihollista vastaan. Siitä ei pääse mihinkään, vaikka kuinka kasvattaisi.

Teksti: Tyr Schultz