Kuinka Siivet-musikaali syntyi

Siivet on ensimmäisen kerran vuonna 2004 esitetty musikaali, joka päätettiin uudistaa ja esittää jälleen. Musikaalin työryhmä työskenteli todella kauan aikaa. Näyttelijät, lavastajat, laulajat, tanssijat, ääni- ja valoihmiset, puvustajat, opettajat ja opiskelijat tekivät omia roolejaan valmistellessaan musikaalia. Tässä jutussa musikaalin parissa työskennelleet kertovat, mitä kulisseissa tapahtui.

Valohenkilö sytyttää lampun

25.9.2021 ‖ On lauantai, ensimmäisen jakson koeviikko on pyörähtänyt käyntiin, ja ryhmä opiskelijoita on kerääntynyt koululle. Käynnissä olevien ylioppilaskirjoitusten seurauksena auditorioon tai liikuntasaliin ei pääse, joten harjoitukset ovat puolen päivän aikaan jo täydessä vauhdissa koulun kirjastossa. Syksyn aikana viikonloppuharjoitukset tulevatkin mukana oleville näyttelijöillä, tanssijoille ja kuorolaisille enemmän kuin tutuiksi. Musikaalin valmistuminen onkin siis iso ponnistus niin ohjaaville opettajille kuin oppilaillekin.

Meno näyttää kaoottiselta. Kaikki on vasta alkutekijöissään ja kaikki on kaikille uutta. Kohtauksia käydään läpi useaan kertaan, useaa versiota kustakin, kunnes yhdessä tullaan tulokseen: tähän suuntaan me haluamme tämän kohtauksen viedä, tämä toimii. Vaikka mitään ei tietenkään lyödä lukkoon. “Ei tämä ole lähelläkään sitä, mitä se tulee olemaan sitten joulu‒tammikuussa” sanoo musikaalin pääohjaaja Satu Kiiskinen ja lähtee keräämään porukkaa takaisin kahvitauolta. Kuuluu huuto: “Tulkaa kaikki lavalle” ja alkaa sekasortoinen opiskelijoiden asettelu. “Te sinne, te sinne, menkää te tuonne.”

Harjoituksen tarkoituksena on saada kaikille jonkinlainen käsitys siitä, miten kohtaukset toimisivat todellisuudessa, etteivät kaikki osapuolet harjoittele vain erikseen.  Opiskelijoita seisoo piirissä. Tämänhetkinen suunnitelma on, että piirissä seisovat opiskelijat laulavat ja tanssijat tanssivat piirin sisässä. Musiikkia soitetaan tietokone + kaiutin -yhdistelmästä. Opettajat neuvovat opiskelijoita, mutta he neuvovat myös toisiaan ja heittävät ideoita opettajille.

Puheensorina täyttää koko kirjaston, ja kaikuu varmasti pitkälle koulun tyhjiin käytäviin:

“Lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho…”

1.10.2021 ‖ Musikaalin Whatsapp-ryhmä on käynyt kuumana koko ensimmäisen jakson ajan. Auditoriosta kaikuu puheensorinaa, repliikkejä ja rakentavaa keskustelua. Kaikilla on käsikirjoitukset käsissä, jokainen äänenpaino, liike ja siirtymä mietitään tarkkaan. Jokainen kohtaus käy saman prosessin läpi: sitä läpikäydään uudelleen ja uudelleen, yksityiskohtia hiotaan kuntoon. Prosessi on hidas, varsinkin alkuvaiheessa, mutta pikkuhiljaa kohtaus etenee.

Pääohjaaja Satu yrittää istua paikallaan, mutta liikkuu koko ajan edestakaisin lavan ja yleisön välillä, heitellen ohjeita ja ideoita. Välillä tuntuu siltä, että hän on joka paikassa koko ajan eikä aina voi olla täysin varma, miten hänen aikansa riittää, loppumattomasta innostuksesta puhumattakaan.

Tanssijoiden ohjaaja Satu Paarvala tulee käymään, “lemmenlehti-tanssi on aika lailla pulkassa”, hän tokaisee ja samassa Satu (se pääohjaaja) onkin ideoimassa hänen kanssaan puvustamista. Isoimpiin rooleihin on varattu kaksoismiehitys, joten yhden ryhmän saatua kohtauksen jollain tasolla läpi, palataan saman kohtauksen alkuun, mutta tällä kertaa eri ihmisillä.

Pöydällä lavan edessä on laatikoita, joista pursuaa muovipusseja, kankaanpaloja ja lankakeriä.

Yksinään eri elementit eivät näytä juuri miltään, mutta kaikki näyttävät luottavan siihen, että kokonaisuudesta tulee hyvä.

Sain käydä kässäriä jonkun verran läpi, ja tunnistan kohtauksen jostain musikaalin alkupuolelta.

5.10.2021 ‖ Satu, kouluisäntä Sakke, kuvataideopettaja Juha Rantanen ja kolme opiskelijaa ovat kokoontuneena auditorioon. Lava on tyhjä, edes katsomoa ei ole laitettu, mutta silti ideointi ja ennen kaikkea valaistuksen alustava suunnittelu on kovassa vauhdissa. Satu on paikalla, koska hänellä täytyy olla selkeä kuva kaikesta, Juha tarvitsee tietoa tulevista lavasteista, niiden koosta ja ulkonäöstä. Sakke ja kolme opiskelijaa ovat toistaiseksi vastuussa musikaalin valoista. Opiskelijat tulevat saamaan AV-koulutuksen, jonka aikana opetellaan käyttämään koulun laitteistoja ja laitetaan musikaalin lisäksi valaistuksia kuntoon muissakin koulun tapahtumissa. Valotekniikan puolelle ei tänä vuonna ole ollut tunkua, ja kolmen hengen miehitys onkin aivan minimi, jolla koko paketti tullaan saamaan kasaan.

Teorian tasolla koko musikaali olisi voinut kaatua siihen, ettei valo- ja äänitekniikkaan saada tarpeeksi innokkaita.  Lavastajiakin on todella vähän, 4‒5 henkeä, mikä vaikeuttaa prosessia. Kokoontumisen aikana esitettyjä kysymyksiä: kuinka paljon valoja tulee, minne, minkälaisia, mitä on jo, tarvitseeko jotain tilata? Pidetäänkö takaverho vai otetaanko se pois, ja jos pidetään, musta vai valkoinen? Laitetaanko tanssimattoja? Miten siirtymät kohtauksien välillä luodaan? Kuinka paljon tilaa lavalta bändi vie? Tarvitseeko lavasteita valaista ja jos tarvitsee, miten? Minkälainen värimaailma? Miten luodaan ero normimaailman ja lintumaailman välille?

Loppua kohden Satu näyttää kuvia vuoden 2004 Siivet -esityksestä ja toteaa: “Teema oli silloin todella tumma, sillä haettiin mystisyyttä ja uhkaavuutta. Tänä vuonna voitais tehdä vähän vähän värikkäämpi, kuitenkaan unohtamatta sitä uhkaavuutta varsinkaan joukkokohtauksista.”

11.10.2021 ‖ Evästauko

Toisen pääroolin esittäjä Otava Huhtala istuu portaikon pätkällä kertaamassa repliikkejä ennen ensimmäisen läpimenon alkua. Näyttelijöillä saa vielä olla käsikirjoitukset, mutta marraskuun alusta niitä pyritään jättämään pois.

Ihmisiä on jakautunut ympäri auditoriota pieniin porukoihin ennen aloitusta.

Satu huutaa: “No niin aloitetaan” sen merkiksi, että on aika aloittaa.

Kaksi ahkeraa valoteknikkohyyppää on tullut katsomaan läpimenoa.

Verhojen raosta omaa vuoroaan odottavat näyttelijät vilkuilevat lavalle. Hekään eivät vielä tiedä, miten musikaali kokonaisuudessaan etenee.

Kaikkia lauluja ei ole vielä edes sävelletty.

Teksti: Minni Lauronen

Jokapaikanhöylä liittyy porukkaan

4.‒ 8.4.2022 ‖ Hypätään ajassa eteenpäin musikaalin viimeisille viikoille. Minua pyydettiin kuvaamaan musikaaliprojektia koulun someihin. Siinä vaiheessa kun sovin tästä, en tiennyt kuinka paljon pääsin loppujen lopuksi tekemään.

Musikaali lähestyy ja on vielä paljon pieniä asioita tekemättä. Ryhmän ilmapiiri vaikuttaa näin uuden ulkopuolisen silmistä todella hyvältä, ja kaikki auttavat ja tukevat toisiaan. Myös esiintymisessä on tapahtunut suuri harppaus. Näin syksyn alussa muutaman kerran harjoituksia. Myös viimeisen harjoitteluviikon aikana musikaali saa hienoja loppusilauksia.

Stressi näkyy niin opettajissa kuin opiskelijoissakin suhteellisen paljon, mikä on ymmärrettävää näin ensi-illan lähestyessä. Musikaalin tekoprosessi on ollut erilaista ja on ollut paljon mutkia matkassa. Päätin tarjoutua auttamaan pienten, mutta tärkeiden asioiden hoitamisessa vähentääkseni taakkaa muilta. Keräsin listaa puuttuvista asioista, myin lippuja ja vastasin musikaalin markkinoinnista.

Viikko kuluu ja musikaali lähestyy, valmistelut ovat yllättävän hyvällä mallilla ja asiat alkavat olla melkein valmiita esitysviikkoa varten. Ulkopuolisena tähän porukkaan ja projektiin tuleminen näin myöhäisessä vaiheessa oli hieman outoa. En kuitenkaan onneksi ole aivan pihalla. Tehtävänäni on valokuvata, mutta tuntuu siltä, että apukäsiä tarvitaan muissakin tehtävissä. Ilmoittauduin itsekin auttamaan tehtävissä.

Olen pitkin musikaalin tekoprosessia kuullut tuntemiltani ihmisiltä musikaalista, joten porukkaan mukaan pääseminen oli suhteellisen helppoa. Harjoitukset sujuvat hyvin ja näen jo, kuinka musikaalista tulee hyvä.

Teksti: Iida Hämäläinen

Ohjaaja kasaa kokonaisuuden

Lauantai-aamuisin koulussa on hiljaista ja hämärää. Ilmastointikin on pois päältä, eikä mistään kuulu edes hurinaa. Pian WhatsApp alkaa kilahdella: “tuleex joku avaa pääoven”, “avaisko jogu”, “mis ovel me tavataan”. Keitin tiputtelee kahvia ja minä huitaisen nopeasti ripsiväriä ollakseni heränneen näköinen.

Viikonlopun harjoitukset alkavat niin, että kaikki tulevat hiukan eri aikaan. Odottelemme, ihmiset puhelevat niitä näitä, kiroamme (lempeästi) vakimyöhästyjiä. Ja lopulta se alkaa: ihmeellinen, aluksi aina sekava ja suorastaan kaoottinen kohtauksen kokeilu.  Jos Matias nyt kävelisi tuosta oikealta ja tarttuisi Annikaa selästä. Ei toimi, kokeillaan toisin päin. Entä jos Iina kävelisikin siitä välistä. Apuohjaaja Inka ratkoo pulmia ja muistuttaa hoidettavista asioista. Häneltä kysyn, onko kaikki hyvin, jos aistin ryhmässä tyytymättömyyttä tai epävarmuutta. Lauantaisin paikalle saapuu usein myös kaima Satu pohtimaan koreografioita ja pitämään hommaa pystyssä.

Ohjaaminen on ongelmanratkaisua, jossa tuskaisan yksin ja yhdessä pähkäilyn päättää suuri oivallus ja helpotus, kun näyttämötilanteen ja kohtauksen rakenne alkaa hahmottua. Se, mikä laitetaan kasaan lauantaina, voi kuitenkin muuttua, kun harjoittelemme orkesterin kanssa näyttämöllä, eikä koululuokassa pähkäilty kohtaus enää toimikaan näyttämöllä, jonne on jo ehditty laittaa osa lavasteista. Ongelmanratkaisu alkaa uudelleen. Siinä välissä näyttelijät ehtivät kirjoittaa ohjaajalle anelevia viestejä siitä, ettei mitään enää muutettaisi. Ja ohjaaja mainostaa epävarmuudensietokykyä, joka on yhtä haastavaa kuin sanakin pitkä.

Teatterin tekeminen on yhteistyötä alusta loppuun, ihmisten mielenliikkeiden, osaamisen, asiantuntemuksen ja tilassa olemisen sovittelemista yhteen. Toisinaan korostuu älyllinen pohdiskelu ja toisinaan kaikki on suurta tunnekuohua: rakkautta, epävarmuutta, konfliktejakin. Välillä uuvuttaa, mutta toisaalta elämisen tunne on voimakas, täysi.

Käsikirjoituksesta tulee lopulta elävä, näytöksestä toiseen muuttuva esitys, vaikka välissä ehdimme kokea monta siirtoa koronan takia. Ihmettelen ihmisten sitkeyttä ja kiitän vihmeriä kollegoita Ainoa, Erkkiä, Hannaa, Juhaa ja Satua, jotka kaiken keskellä ovat kannatteleva voima niiden ihanien opiskelijoiden kanssa, joita on jo ikävä.

Kun ensi-ilta koittaa, alkaa ohjaaja siirtyä katsojaksi ja istuu joko eturivissä tai ihmettelee taidetta ylhäällä valokopin hämyssä, jossa Minni, Tuomas ja Alex vuorottelevat koneen ääressä ja ääni-Ville kommentoi lempibiisejään. Joskus laulamme hiljaa mukana.  Siellä oivallan jälleen, miten paljon tapahtuu koko ajan taustalla: maskeerauksessa, äänenavauksissa, varaston portaiden luona, ruokatauoilla, parkkipaikalla autossa harjoitusten jälkeen, kun kukaan ei halua lähteä kotiin.  Kohtaamisia ja muistoja, uusia ystävyyksiä, jännitystä ja helpotusta, rakkautta.  Hetken “maailman sydämet rytmiin yhteiseen lyö”.

Teksti: Satu Kiiskinen

Monitoimihenkilö tsemppaa

Alun perin hain musikaaliin vain lavastamaan ja kuoroon. Harkitsin myös laulurooliin hakemista, mutta koska ujostelen yksinäni laulamista, tuntui kuoro paremmalta vaihtoehdolta. Koodasin molempien Satujen kanssa jatkuvasti erilaisista asioista, menenkö sittenkin tanssimaan, hitto, en voi mennä, tanssijat ja lavastajat kokoontuvat samana päivänä, samaan kellonaikaan. Okei, kuoro on paras vaihtoehto. Lopulta myös kuoron ja lavastajien kokoontumispäivä ja kellonaika on sama. Päädyn siihen, että hoidan ongelman myöhemmin ja keskityn viimeisten jaksojen kokeisiin keväällä.

Siivet-WhatsApp-ryhmä luodaan ja pian törmään ohjaajaamme Satu Kiiskiseen käytävällä ja kysyn, tarvitseeko minun tulla ensimmäiseen lauluroolillisten ja näyttelijöiden tapaamiseen, valmistautuen pitkään ihanaan viikonloppuun. Satu hymyileekin minulle ja sanoo, että on suunnitellut minulle sopivan puheroolin lavalle ja että minua tarvittaisiin lauantaina. Myöhemmin saan eräänä ainoista opiskelijoista oikeudet muun muassa käsikirjoitukseen. Moniosaajana loppupeleissä hoidin monia asioita. Pyöritin lavalla olleita kuvia, maskeerasin, lavastin, ohjasin, käsikirjoitin, kuvasin, laitoin kampauksia ja mikä tärkeintä, olin lavalla Merin roolissa. Mutta ei kukaan katsoja tietysti tiedä puoliakaan siitä suuresta määrästä taustatyötä, jota suurena porukkana teimme musikaalin eteen.

Minulla on tapana unohdella asioita menneisyydestä, yleensä merkittäviäkin, joihin liittyy jonkinlainen tärkeä tunneside. Ja täytyy ikäväkseni todeta, etten muista musikaalin harjoitusten alkuajoista juuri mitään. Paitsi ne ihmeelliset ja oudot improamiseen liittyvät harjoitukset, jotka myöhemmin oikeasti tulivatkin monelle tarpeeseen. Muistan kyllä kaikki lavastustunnit, jotka vietin kuvisluokassa kahden hyvän ystäväni kanssa nauraen, välillä jotakin oikeasti myös tehden. Muistan myös satunnaisia harjoituksia sieltä täältä, mutta parhaiten muistan ajan noin kuulta ennen musikaalia.

Minulle valkeni jo hyvin alussa se tosiasia, että musikaalia luultavasti joudutaan siirtämään koronaviruksen vuoksi, niin kävikin. Toisaalta se ehkä jälkeenpäin oli hyvä juttu, koen stressanneeni vähän vähemmän näin päin. Stressaamisesta puheen ollen, olin omalta osaltani yllättynyt. Ahdistun ja jännitän yleensä kovasti jo yleisön edessä puhumista, esimerkiksi esitelmän pitäminen ahdistaa suuresti. Kuitenkaan lavalla, edes ensi-illassa minua ei jännittänyt ollenkaan. Lavalla olo tuntui kivalta ja se oli upeaa. Tsemppasin sitten lopulta muita varmaan omankin ahdistukseni puolesta.

Teksti: Inka Stick

Vaikeuksista voittoon

Musikaaliin osallistuminen oli merkittävin projekti lukioaikanani. Se vei hurjasti aikaa, mutta oli kuitenkin kaiken sen ajan arvoista. Välillä kuitenkin mietin kuormittaako musikaalin tekeminen jopa vähän liikaa. Tästä huolimatta käteen jäi ikimuistoinen kokemus.

Rankkuus johtui suurimmaksi osaksi varmaankin siitä, että musikaalin esittäminen venyi koronan takia. Onneksi ihmiset olivat toistensa tukena. Uskon tämän kokemuksen myös rohkaisevan monia tulevaisuuden suhteen. Kaksoismiehitys tasapainoitti työmäärää ja toi mukavaa vaihtelua. Itse pääsin olemaan näyttelijän roolissa sekä kuorossa. Itseäni hermostutti kaikista eniten kaikki ne kohdat musikaalissa, joissa pääsin laulamaan yksin. Koin sen aluksi melkeinpä mahdottomaksi. Kuitenkin niistä selvittiin ja olen ylpeä, että uskalsin jännityksestä huolimatta laulaa muiden edessä.

Harjoittelut olivat välillä hyvin raskaita, mutta myös erittäin hauskoja! Välillä ei ollut yhtään motivaatiota, mutta silti harjoituksista jäi aina käteen positiivinen fiilis. Ihmiset uskalsivat nauraa ja olla rehellisiä. Ainakin sen perusteella mitä itse näin. Toivonkin, että tulevissa musikaaleissa pystytään myös tekemään kompromisseja ja kuuntelemaan kaikkia. Kaikki tekivät upeaa yhteistyötä stressistä ja jännityksestä huolimatta! Vaikka musikaalin tekeminen oli itsellenikin aika ajoin hyvin haastavaa, onnistuin myös kuulemma rauhoittamaan joitakin ihmisiä omista paineista huolimatta. Tästä olen hyvin iloinen. Ympärilläni oli hurjan rohkeita ihmisiä ja kaikki voivat olla ylpeitä itsestään!

Teksti: Sonja Pellinen

One response to “Kuinka Siivet-musikaali syntyi

  1. Päivitysilmoitus: Tikkurilan lukion vuosi 2021‒22 | Tiluttelua·

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s