Sateisena kesäpäivänä kaipaisi jotain tekemistä, mutta mikään ei tunnu mukavalta. Hälyllä on ravisuttava ehdotus: lue kesän aikana ainakin yksi klassikkokirja! Tilulaisen äidinkielen opiskelijat suosittelevat teoksia.

Albert Camus: Sivullinen

Sivullinen julkaistiin vuonna 1942. Sivullinen kertoo herra Meursaultista ja hänen elämästään ja se jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa Meursaultin elämää äidin kuoleman jälkeen ja toisessa osassa Meursault kohtaa tekojensa seurauksen ammuttuaan miestä kuolettavasti ensimmäisen osan lopussa.

Koko kirjan ajan on selvää, ettei Meursault ole muiden kaltainen, hän on todella  rauhallinen ja suhtautuu kaikkeen välinpitämättömästi. Häntä voitaisiin jopa kutsua apaattiseksi. Kirjassa Meursault alkaa seurustella naisen nimeltä Marie kanssa, mutta lukija ei oikein missään kohdassa saa varmistusta siitä, että rakastaako Meursault häntä oikeasti. Marien tahtoessa naimisiin Meursault suostuu siksi, koska Marie niin haluaa, mutta hänen omaa mielipidettä asiaan ei selkeästi tuoda esiin. Välinpitämättömyys on vahvasti läsnä myös kirjan toisessa osassa, joka kuvaa Meursaultin oikeudenkäyntiä ja aikaa vankilassa. Meursault ei yritä esittää syytöntä eikä hän suhtaudu vankeuteen pelokkaasti, kuten moni muu varmasti suhtautuisi. Hän myöntää heti syyllisyytensä ja se aiheuttaa hämmästystä esimerkiksi Meursaultin asianajajassa. 

Koska kirja on julkaistu vuonna 1942, se voisi olla jonkinlainen kannanotto toiseen maailmansotaan, mikä on mielestäni mielenkiintoista. Meursaultin välinpitämätön suhtautuminen vankeusrangaistukseen ja jopa kuolemantuomioon voitaisiin tulkita myös rehellisyytenä ja tekojen seurausten hyväksymisenä. Toisaalta kirja voitaisiin tulkita myös kuvauksena siitä, kuinka väkivalta löytää tiensä myös puolueettomien maiden, tai ihmisten, elämiin. Meursaultilla ei ollut suurta henkilökohtaista yhteyttä ampumaansa mieheen, eikä mies sinänsä tehnyt Meursaultille mitään. Kirjassa tulee esille myös selkeästi se, että muut ihmiset pitävät Meursaultia outona hänen välinpitämättömyytensä takia. Mielestäni hänen suhtautumisensa on osasyy siihen, että hänet tuomittiin kuolemaan. Murhaa käsittelevässä oikeudenkäynnissä Meursaultia kuulusteltiin äitinsä kuolemasta ja hänen “oudosta” suhtautumisestaan siihen, jonka ei pitäisi liittyä asiaan ollenkaan. 

Pidin kirjasta, koska se oli täysin erilainen kuin ennen lukemani kirjat. Sen kerronta oli ajoittain yksinkertaista, mutta ajoittain myös todella yksityiskohtaista. Vaikka kirja kuvasikin vain Meursaultin elämää, siinä oli silti paljon tapahtumia ja asiat sitoutuivat yhteen. Pidin eniten siitä, kuinka kirjan lopussa Meursault suuttui ja ensimmäistä kertaa koko kirjassa osoitti tuntevansa jotakin. Mielestäni se sitoi kirjan tarinan hyvin ja antoi kirjalle hyvän lopetuksen. 

Teksti: Emma Markelin

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Kirja on Austenin toinen teos ja ehkä Austenin tunnetuin kirja. Se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1813.

Tarinan päähenkilö on noin 20-vuotias Elizabeth Bennet. Ylpeys ja ennakkoluulo on tarina Elizabethin ja rikkaan herra Darcyn rakkaudesta. Heidän suhteensa ei ole millään tavalla yksinkertainen, eivätkä he aluksi edes pidä toisistaan oikeastaan ollenkaan. Elizabethin ohella kirjassa seurataan myös muuta Bennetin perhettä. Varsinkin Elizabethin sisaruksia, joille myös yritetään löytää sopivia puolisoita.

Jane Austen on osannut kirjoittaa hienosti ja nerokkaasti. Teksti oli aika hauskaa luettavaa. Kirjan päähenkilö Elizabeth Bennet on selvästi feministi, joten pidin kirjan lukemisesta erityisesti sen takia. Lukeminen oli mielenkiintoista, sillä vaikka feminismi on nykypäivänä melko erilaista, jotkut piirteet olivat sellaisia, jotka pätevät yhä tänä päivänä.

Minulla kesti hetki oppia kaikkien nimet kirjassa ja menin melko helposti sekaisin, kun puhuttiin eri suvuista. Se oli aluksi hieman turhauttavaa, mutta lopulta nimet kuitenkin oppi. Yksi kirjan hahmoista myös ärsytti minua lähes koko ajan. Kirjassa oli useampi hahmo, josta en hirveästi pitänyt, mutta yksi Elizabethin siskoista, Lydia, ärsytti minua eniten koko kirjan ajan.

Pidin kirjasta juuri sen takia, että Austen osasi kirjoittaa todella hyvin, joten kirja todellakin kannatti lukea. Mielestäni kaikkien pitäisi lukea se, erityisesti ihmisten, jotka vastustavat nykypäivänä tasa-arvon edistämistä. Kirja saattaisi opettaa, että näistä asioista on puhuttu jo 1800-luvulla. Kirja kannati lukea myös ihan sen takia, että se on klassikko.

Teksti: Linnea Sillanpää

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Teos on alunperin julkaistu tammikuussa 1886. Se tunnetaan myös nimillä “Salaperäinen ovi”, sekä “Tohtori Jekyllin ja herra Hyden eriskummallinen tapaus”.

Kirjassa tiedemies tohtori Jekyll valmistaa taikaliuoksen, jolla hän voi muuttaa ulkonäköään ja olemustaan edustamaan hänen huonoimpia puoliaan, sekä käyttää nimeä Edward Hyde omansa sijasta. Ensimmäinen puolisko kirjasta on kerrottu lakimies mr. Uttersonin näkökulmasta. Kirjan loppupuoliskossa on tohtori Henry Jekyllin näkökulma koko tarinasta. Jekyll kertoo, että hän kokee paineita käyttäytyä niin kuin muut hänestä olettavat, ja siksi hän valmisti taikaliuoksen, jonka avulla hän voisi edes hetkeksi esittää olevansa joku muu. Aluksi liuos ei toiminut, mutta muutaman yrityksen jälkeen Jekyll pystyi muuttua Hydeksi ja takaisin moitteitta. Hän kuitenkin saa tietää, että on unissaan vasten tahtoaan muuttunut Hydeksi, ja yrittäessään estää muuntautumisen, sitä alkaa tapahtua useammin ja pian se onkin täysin kontrolloimatonta. Ennen kuin Jekyll lopullisesti muuttuu Hydeksi, hän kirjoittaa lopullisen kirjeen, jossa hän selittää kaiken. Jekyll pohtii myös, aikooko Hyde ottaa vastuun rikoksistaan vai tappaa itsensä. Kirja päättyy Jekyllin toteamukseen siitä, että tämä olkoon hänen loppunsa.

Tunsin kirjan juonen jo ennestään, joten tiesin mitä odottaa, mutta en odottanut, että kirja olisi mr Uttersonin näkökulmasta. Teos herätti useita filosofia pohdintoja mielessäni. Ovatko herra Hyde ja tohtori Jekyll edelleen sama henkilö? Onko Jekyll vastuussa Hyden teoista? Onko Hydella Jekyllin muistot edelleen? Tietääkö Hyde, että hän on Jekyllin huonoimmat puolet? 

Minun on kuitenkin hankalaa ymmärtää Jekyllin motiiveja juoman kehittämisessä. Itse en näe syytä alunperinkään piilotella omia huonoja puoliaan, nekin ovat kuitenkin osana meitä ihmisinä. Ymmärrän kuitenkin, että yksi kirjan teemoista on hyvän ja pahan vastakkainasettelu ja niiden konkretisointi fyysisinä olentoina, mutta ei tohtori Jekyllkään ollut aina ollut niin hyvä ja herttainen kuin annettiin olettaa. Hänen kirjeessään kirjan loppupuolella hän puhuu nuoruudestaan ja “hydemäisistä” puuhistaan jo silloin. Hän ei niinkään pitänyt huonoista puolistaan, mutta minä uskon, että ihmisyydessä on ennen kaikkea tavoitteena opetella antamaan itselleen tilaa olla sellainen kuin on, ilman että yrittää tukahduttaa niitä ominaisuuksia, joista ei niinkään pidä.

Teosta ei oltu jaettu tarpeeksi moneen lukuun mielestäni. Tai ei ainakaan yhtä moneen, kuin mitä itse olen tottunut lukemissani romaaneissa näkemään. Toki pienoisromaanille useampi luku ei varmaan ole tarpeellista, mutta se olisi helpottanut lukemisen tahdittamista paremmin. Luin kirjan kylläkin e-kirjana, joten en tiedä olisiko fyysisessä painoksessa ollut tämä asia toisin.

Kirja oli mielestäni ihan nautinnollinen. En ehkä ensisijaisesti lukisi sitä, jos olisi muutakin luettavaa tarjolla, mutta kirja on kuitenkin lyhyt ja sen lukee nopeasti. Klassikko on kuitenkin klassikko. Ja vaikka se onkin 1800-luvulta, se oli silti helppolukuinen, eikä kieli tunnu liian vanhahtavalta (käännöksen vaikutusta lukuun ottamatta). Se herättää paljon kysymyksiä identiteetistä ja etiikasta, joten jos tavoitteena on saada lisää pohdintamateriaalia, suosittelisin tätä kirjaa ehdottomasti. Kauhukirjana sitä ei kuitenkaan kannata lukea, vaikka sellaiseksi se on luokiteltu, sillä itse en kokenut kauhukirjallisuuden hurjuutta sekuntiakaan lukiessani.

Teksti: Venni Vuori