Tilun blogin syksy käynnistyy ajankohtaisella aiheella. Abiturientti Inka Stick kirjoittaa kirjoituksiin valmistautumisesta ja siihen liittyvistä paineista.

Yo-kirjoitukset lähestyvät kovaa vauhtia, etkä ole lukenut ollenkaan. “En mä jaksa, ei mulla oo aikaa, voin niin huonosti”. Tuttu tunne, ja vielä niin monelle.

Olen jutellut useamman kaverini ja tuttuni kanssa asian tiimoilta ja kuulen melkein kaikilta samaa. Kukaan ei ole niin valmis kuin pitäisi olla. Mutta onko kukaan oikeastaan valmis?

Joitakin vuosia sitten sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi Helsingin Sanomissa nousi esiin huoli nuorten jaksamisesta ja suorituspaineista. Uutisiin kohosivat taas niin tutut kahdeksan ällän rivit, ja silloin sosiaalisessa mediassa vihdoin herättiin. Huvittavaa, että tässä “heräämisessä” on kestänyt näin kauan, sillä todellisuudessa laudatureja kirjoittaa suunnilleen yhtä moni kuin improbatureita. On siis tyhmää moralisoida ja syyllistää ihmisiä arvosanojen takia, vaikka ne olisivatkin ylioppilaskirjoitusten arvosanoja.

Hakuprosessi korkeakouluihin on muuttunut viime vuosina, ja se on tuonut mukanaan uudenlaisia ongelmia. Lukiolaiset joutuvat valitsemaan aineita niistä saatavien pisteiden vuoksi, eikä niiden kiinnostavuus tai miellyttävyys välttämättä mene edelle. Suurin osa saa kuitenkin kokeista keskivertotuloksia, jolloin jatko-opintomahdollisuudet jäävät enimmäkseen pääsykokeiden varaan.

Jo lukion ensimmäisellä luokalla joutuu miettimään omia opintojaan tulevaisuus mielessään, vaikka tosiasia onkin se, että harva oikeasti tietää omia suunnitelmiaan lukion jälkeen. Moni joutuu karsimaan esimerkiksi taiteen tai kielten opintoja, sillä ne ovat vähemmän arvokkaita aineita ‒ pisteitä ei välttämättä heru tarpeeksi yliopistoon hakiessa. Silti yhteiskunnan mielestä lukivuodet ovat parasta aikaa, josta pitäisi nauttia ennen rajua ja rankkaa opiskelijaelämää.

Moni valitsee pitkän matikan kuvataiteen ja musiikin sijasta, koska pitkän matikan avulla saa pisteitä, taideaineista ei samalla tavalla.  Muistan elävästi, kun ystäväni valmistui puolitoista vuotta sitten. Olin valmistelemassa hänen ylioppilasjuhliaan perheen luona. Ystäväni äiti nosti kauhean haloon siitä, ettei kehtaa kertoa sukulaisille poikansa lubenterista eli B:stä, joka tuli ruotsista. Se oli kohtuullisen hyvin menestyvän koulun ainoa B lyhyestä ruotsista sinä vuonna. Sekin vain siksi, että ystäväni ei olisi päässyt matikasta läpi ollenkaan. 

Aina ei tarvitse vastata odotuksia.

Tämä kyseinen kerta oli ensimmäinen, jolloin tuohduin asiasta kunnolla. Enkä ainakaan siksi, että kyseinen ystäväni kirjoitti muut aineet todella hyvin: kaksi laudaturia, kaksi eximiaa, yksi magna ja yksi lubenter. Huvittavinta oli, että ystäväni äiti oli tietysti itse kirjoittanut keskinkertaiset tai keskivertoa huonommat paperit. Väänsin hänen kanssaan asiasta jo silloin. Suurin osa kirjoittaa  nimenomaan C:tä, ja se on fakta, jolle emme voi mitään.

Kirjoitukset, vaikka tärkeät ovatkin, eivät määrittele kenenkään loppuelämää. Mahdollisuuksia jatkaa on monia, vaikka nyt ei onnistuisi. Kokeita voi uusia ja niitä saa mennä korottamaan niin monta kertaa kuin haluaa. Lukio, niin kuin ammattikoulukaan, ei sovi kaikille, sillä me ihmiset olemme keskenämme erilaisia. Paineet ovat kovat itse kullakin yhteiskunnan, perheen ja läheisten, koulun, tulevaisuuden ja omien odotusten ansiosta. Aina ei tarvitse vastata odotuksia. Ja jos vastaa, niin kiva, siinäkään ei ole mitään pahaa.

Toivoisin, että oppisimme olemaan hieman kärsivällisempiä ja armollisempia ‒ itseämme, järjestelmäämme ja yhteiskuntaamme kohtaan. Kaikessa on parannettavaa, siitä emme pääse mihinkään, mutta näin pandemiasta toivuttaessa on hyvä hetki antaa aikaa. Jos ei mene hyvin, se on ihan okei. Ja jos menee, sekin on tosi okei!

Tsemppiä lukuvuoteen siis kaikille opiskelijoille ja opettajille ‒ kaikki järjestyy!

Teksti: Inka Stick
Kuva: Iida Hämäläinen