Kun osaa runoja, niitä tulee mieleen. Ja kun niitä tulee mieleen, ne yllättäen tarjoavat jotakin ymmärrystä elämästä, omasta tai muitten tai yleensä.

RUNOJEN LUKEMISEEN tarvitsee sopivan mielentilan. Ennen kaikkea pitää olla rento. Hampaat irvessä ei tule hyvää suoritusta. Runous tuntuu siltä kuin aivoja hiukan kutittaisi: naurattaa mutta ehkä vähän myös ärsyttää. Kutittavaan kohtaan on pakko keskittää koko huomionsa. Tönkkönä ei voi olla, kun kutitetaan. Ja kuten kutitusta, ei runoakaan voi kestää pitkään. Runon täytyy olla aika lyhyt myös siksi, että siinä pitää päästä helposti taaksepäin. Runo ei koskaan kulje vain yhteen suuntaan.

Olenko nyt osoittanut runouden eittämättömän suloisuuden ja hyödyllisyyden? Varmuudeksi siteeraan lyhyttä runoa Merja Otavan romaanista Minä Annika ÄP (1961). Romaanissa Annika-niminen teini on kipeänä kotonaan ja hänen luokkansa lähettää hänelle laatikollisen terveisiä: omenoita, laskuvihon jossa on tehtävät ratkaisuineen, Main piirustuksen ja Aleksin mustan villapaidan. Eikö ole järjetöntä? Miksi kukaan mitenkään huomaisi, että hänen luokkatoverinsa on poissa koulusta, noteeraisi sen, puhumattakaan että auttaisi pyytämättä matematiikassa, vaikka tietysti juuri nämä toimet saisivat elämän tuntumaan merkitykselliseltä. Itseensä keskittyminen ei saa elämää tuntumaan merkitykselliseltä. Niin on ihminen biologisesti rakennettu, sori vaan tsetat ja markkinavoimat.

Aleksi on kirjoittanut villapaitaansa kiinnitetylle lapulle runon. Se menee näin:

On elämä kumma
ajatusten summa,
niin viisaat sanovat.

Laitan tähän mukaan tuotesijoittelukuvan, joka esittää kysymyksen. When it comes to poetry, you can get both.

Teksti: Maarit Berg