Yksinäisyys tuhannen opiskelijan keskellä

Tilun kaltaisessa jättiläiskoulussakin voi kärsiä yksinäisyydestä, ahdistuksesta, uupumuksesta tai masennuksesta. Eräs Tilun abiturientti kertoo tässä nimettömässä kirjoituksessa, miltä tuntuu kokea yksinäisyyttä tuhannen koulukaverin joukossa.

Puu1

Minulla on yksi ongelma. Tunnen itseni usein koulussa yksinäiseksi.

Tämä on outoa, koska tunnen kuitenkin paljon ihmisiä, joita myös tapaan juuri koulussa. Juttelenkin heidän kanssaan aika ajoin. Silti minusta tuntuu, että he eivät ole oikeasti hyviä ystäviä, vaan ainoastaan tuttuja. Minusta tuntuu, että olen suurelle osalle heistä toissijainen vaihtoehto heidän muiden ystäviensä jälkeen. Minun täytyy lähes aina itse aloittaa keskustelu ja pitää sitä yllä lukuisin kysymyksin, koska tuntuu, että moni näistä kavereistani ei puhuisi minulle, jos en itse aloittaisi keskustelua.

Tuntuu usein siltä, että voisin kulkea koko päivän koulussa, eikä kukaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, huomaisi minua, jos en itse yrittäisi olla koko ajan käynnistämässä ja ylläpitämässä keskustelua. Ja jos olen onnistunut aloittamaan keskustelun jonkun kanssa, ja joku kolmas osapuoli, usein meidän molempien tuntema, tulee mukaan keskusteluun, tunnun jäävän aina keskustelun ulkopuolelle. En tarkoita että minun pitäisi kuitenkaan olla aina huomion keskipisteessä, ei todellakaan, vaan ainoastaan mukana keskustelussa.

Tämä ei ole kiusaamista eikä syrjintää sanan varsinaisessa merkityksessä. En usko, että kellään näistä ihmisistä olisi todellakaan mitään minua vastaan. Lisäksi moni ehkä sanoisi, ettei kyseessä ole todellinen ongelma, ja että valitan liian pienestä. Joskus ajattelen itsekin niin. Mutta tämä jatkuva ulkopuolelle jääminen alkaa kuitenkin useiden vuosien jälkeen tuntua rankalta.

Yksinäisyyteni on johtanut myös muutoksiin ajatusmaailmassani. Ennen olin lähes aina iloinen ja ajattelin ihmisistä hyvää. Viime vuosien aikana ‒ yläkoulussa ja lukiossa ‒ olen kuitenkin alkanut huomata, että olen usein surullinen ja minulla on kyynisempi asenne ihmisiä kohtaan. Ajattelen etteivät he todella välitä minusta, enkä itsekään välitä heistä.

Tämä asia on suututtanut ja pelottanut minua kaikkein eniten. Haluan olla hyvä ihminen, enkä ajatella pahaa muista. Minua ei häiritse eniten yksinäisyys, vaan se, kuinka se on muokannut minua. Toisaalta kauneinta, mitä minulle on asiasta sanottu, on että jos huomaan minussa tapahtuvan muutoksen, ei minusta ole tullut pahaa ihmistä. Se että pelkään katkeroituvani kertoo siitä, että välitän yhä muista.

Puu2

Katkeroituminen ja yksinäisyyden aiheuttama epätoivo aiheuttaa ongelmia. Lukiessani esimerkiksi koulukiusaamisesta ja -väkivallasta minua kauhistuttaa, että tekijät ovat usein aivan tavallisia, hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä nuoria ‒ ihan kuten minäkin. Katkeruudesta kuitenkin syntyy vihaa niitä kohtaan, joilla kaikki menee hyvin.

Itselläni onneksi viha ja suru ovat laantuneet, eikä tilanne ole johtanut mihinkään typeriin tekoihin, itseni tai muiden satuttamiseen, vaan koen tämänkaltaiset ajatukset väärinä. Uskon, että taustalla on oman moraalikäsitykseni lisäksi myös se, että olen yksinäisyydessäkin pystynyt tukeutumaan perheeseen ja edes muutamiin läheisiin ystäviin.

Yksinäisyys on ongelma, jota tutkimusten mukaan suuri osa opiskelijoista kokee ainakin joskus. Uskon suurimman osan yksinäisyydestä olevan omani kaltaista, jossa ihmisillä on kyllä tuttavuuksia, muttei syvempää ystävyyssuhdetta.

Yksinäisyyden ongelman ratkaisu on meidän kaikkien käsissä. Haluaisin pyytää jokaista tämän kirjoituksen lukijaa miettimään, miten hän voisi auttaa yksinäisiä ihmisiä, ja kuinka voisimme parantaa yhdessä tilannetta. Uskon nimittäin täällä Tilussa olevan monia, joille se, että joku edes hymyilee ja moikkaa tullessaan vastaan ja kysyy kuulumisia, tai parhaassa tapauksessa tuleekin uudeksi ystäväksi, voi olla todella suuri apu. Itsestäni nuo hetket ainakin tuntuvat aina yhtä sydäntä lämmittäviltä. Haluankin siksi lopuksi kiittää kaikkia, jotka ovat auttaneet minua ja olleet ystäviäni.

Teksti: Eräs abi

Tämä juttu on poikkeuksellisesti julkaistu nimimerkillä.

Moikka!

Oletko sinä kokenut yksinäisyyttä väkijoukon keskellä? Miltä se tuntui, ja miten sait apua?

Kontaktin ottaminen puolituttuun koulutoveriin voi tuntua vaikealta, mutta hymy, tervehdys tai kuulumisten kysyminen ei maksa mitään, ja se voi lohduttaa paljon.

Laske siis kännykkäsi ja katso ympärillesi! Ketä sinä voisit tervehtiä, ja tehdä siten heidän päivästään paremman? Ehkä voit samalla myös saada uuden ystävän.

Blogin toisessa artikkelissa esitellään avun tarjoajia koulun sisällä ja ulkopuolella. Jutun löydät täältä.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s